Korennon hallituksen blogisarja ”Äänessä Korennon hallitus” julkaistaan kokonaisuudessaan kesäkuun aikana.
Viime vuonna en voinut enää olla huomaamatta kehoni viestejä. Hiljalleen kasaantuva pahoinvointi ja tunne, ettei kaikki ole ihan kohdallaan.
Olen elänyt kehossa, jossa on ollut epäsäännölliset kuukautiset, yhdyntäkivut, seksin jälkeinen kipu, joka jää kehoon asumaan, vatsavaivat, aaltoileva pahoinvointi ja ennen kaikkea tunne siitä, että olen jatkuvasti ylikierroksilla. Ei vain kiireinen tai stressaantunut, vaan kuin hermosto olisi viritetty liian tiukalle – ja samaan aikaan siihen tilaan jää jollain tavalla jumiin. Ikään kuin keho ja mieli eivät enää osaisi laskea kierroksiaan.
Nämä ovat kulkeneet mukanani teini-iästä asti, välillä taka-alalla, välillä pintaan puskevina. Olen oppinut elämään niiden kanssa, sivuuttamaan, sopeutumaan, selittämään niitä pois. Viime vuonna jokin kuitenkin kärjistyi. Taustalla oli eron jäljet, elämäntilanteen muutos ja työkuorma, joka tuntui kehossa asti. Tavallisena arkipäivänä pysähdyin nähdessäni itsestäni valokuvan. Ei mitään erityistä, ohimennen otettu kuva, mutta siinä oli kasvot, jotka olivat vieraan. Kasvoni olivat täysikuun muotoiset, iho punertava, vartalo pinkeä ja turpea. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en pystynyt sivuuttamaan pahoinvoivaa itseäni.
Siitä alkoi jonkinlainen uusi polku. Ei dramaattinen moottoritie, vaan hiljainen kylän raitti, joka johti siihen, että kehoa kohtaan tulee olla säyseämpi.
Sosiaalisesta mediasta löysin terveellistä sisältöä suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi gynekologisesta sairaudesta, jota olen itselleni epäillyt, mutta joka on jäänyt lääkärikäynneillä enemmän ilmaan heitetyksi arvioksi kuin varsinaiseksi diagnoosiksi. Oireet olivat silti tunnistettavia. Aloin kiinnittää enemmän huomiota hormonaaliseen tasapainoon: kortisoliin, kehon ylikierroksiin, palautumiseen, uneen ja syömiseen, joka vastaa kehon tarpeita. Palaset alkoivat asettua yhteen.
Aloin ottaa etäisyyttä siihen jatkuvaan suorittamisen rytmiin, jossa olin elänyt. Siihen ajatukseen, että jokaisen päivän pitäisi olla yhtä tehokas, hallittu, eteenpäin menevä. Aloin miettiä, mitä tapahtuu, jos keho ei toimikaan niin.
Naistyypillinen hormonaalinen rytmi kulkee usein noin 30 päivän sykleissä. Monilla miehillä taas hormonitoiminta uusiutuu pääasiassa vuorokauden sisällä – energiatasot nousevat ja laskevat päivän aikana ja palautuvat seuraavaan aamuun. Silti lähes koko yhteiskunta niin työelämä, aikataulut kuin tehokkuuspuhe on rakennettu tämän vuorokausirytmin varaan. Jokaisen päivän oletetaan alkavan samasta lähtöpisteestä, ole aamulla tehokas, päivällä tuottava, illalla palautuva, ja seuraavana päivänä sama alusta.
Jos elää kehossa, jossa energia, keskittyminen ja palautuminen vaihtelevat pidemmissä sykleissä, tämä rytmi ei ole neutraali. Se on kuormittava. Se tarkoittaa helposti sitä, ettei keho ehdi koskaan palautua kokonaan, vaan jää jatkuvaan ylivireyteen. Silloin suorittamisesta ei ole helppo irrottautua.
Ehkä ongelman ydin on siinä, että meidät on rakennettu toimimaan eri rytmissä kuin se maailma, jossa yritämme pärjätä. Miltä maailma näyttäisi, jos hyväksyttäisiin, että kaikki eivät toimi samalla rytmillä – ja että se on biologinen lähtökohta? Ehkä silloin kiire ei olisi oletusarvo. Ehkä palautuminen ei olisi jotain, joka puristetaan iltaan. Ehkä ylikierrokset eivät olisi normaali olotila, johon totutaan niin pitkään, ettei sitä enää edes tunnista.
En muuttanut kaikkea kerralla. Aloin tehdä pieniä asioita toisin. Huolehdin siitä, että syön riittävästi, en vain “oikein”. Kiinnitin huomiota siihen, että elämässä on ihmisiä, enkä eristäydy, vaikka joskus tekisi mieli. Yritin vähentää ympärillä olevaa jatkuvaa hälyä – sitä, että jokainen hiljainen hetki täytetään jotain.
Aloin katsoa ruokaa eri tavalla. Ei listana asioita, joita pitäisi välttää, vaan välineenä, jolla voin tukea itseäni. Rauta, C-vitamiini, hapankaali, proteiini, rasvat, kala. Pieniä rutiineja, jotka alkoivat tuntua kotoisilta. Ruokasuhde muuttui elävämmäksi ja terveemmäksi.
Huomasin myös sellaisen oikean, fyysisen nälän, jota en ollut pitkään aikaan tunnistanut. Samaan aikaan aloin tunnistaa väsymyksen. Olen aina ollut huono nukahtaja, mutta nyt, kun kierrokset ovat hieman laskeneet, huomaan helpommin, milloin keho tarvitsee lepoa. Herääminenkään ei ole enää pelkkä päivän ensimmäinen kortisolipiikki.
Tiedän, että jokin on muuttunut siinä, miten kuuntelen itseäni. En vieläkään tiedä kaikkia vastauksia omasta tilanteestani, mutta olen oppinut tunnistamaan sen, miltä tuntuu, kun oma keho yrittää kertoa jotakin. Ja ehkä juuri siitä kaikki alkaa.
Jenna, Korennon hallituksen jäsen