Herään sohvalla täysin tokkurassa, umpiväsyneenä. Silmät eivät pysy auki millään. Yritän sinnitellä aivojani hereille. Kello näyttää melkein puoltapäivää. Olen nukkunut kolme tuntia syvää unta ja tuntuu, että en pysty heräämään. Uni ja väsymys on niin käsinkosketeltavaa, että hereillä olo tuntuu mahdottomalta. Minun on pakko yrittää herätä ja nousta ylös, koska nuorimmainen pääsee pian koulusta, enkä haluaisi olla taas vuoteenomana hänen astuessa sisään. Millainen äiti herää sohvalta kuin yöunilta puolen päivän aikaan kuin olisi vasta aamu. Olen herännyt koko vuoden laittamaan lapset kouluun seitsemältä ja lähes joka päivä vajonnut takaisin sohvalle tai omaan sänkyyn heti, kun viimeisen aamulähtijän jälkeen ulko-ovi sulkeutuu.
Lämmin kauratyyny ja lääkekorini kainalossa raahaudun makuuasentoon ja useimmiten nukahdan heti. Väsymys vie mennessään, vaikka haluaisin niin kovin olla hereillä ja pirteä. Tehdä jotain hyödyllistä. Jos ei töissä, niin edes kotona. Siivota, tehdä ruokaa, leipoa, järjestellä tavaroita. Käydä ostoksilla, kirjastossa, uimassa tai lenkillä. Olla pirteänä vastassa koulusta tulijoita. En maata suihkussa käymättä, täysin väsyneenä, pystymättä toimimaan millään tavalla normaalisti.
Herättyäni yritän nousta istumaan, kurotan kohti sälekaihtimia ja raotan niitä nähdäkseni millainen ilma ulkona on. Aurinko paistaa ja likainen ikkuna on kuin huutomerkki siitä, kuinka en ole voinut sitäkään asiaa tänäkään vuonna hoitaa.
Sataa vettä, räntää, sitten lunta. Kinokset kasvavat ja aurinko kimmeltää hangessa. On niin kaunista. Yritän nähdä lumihiutaleiden kuvioita.
Kun on aikaa katsella maailmaa, kiinnitän huomiota kauniisiin asioihin. Auringon varjoissa liikkuviin oksiin, lumihiutaleiden hitaaseen tai nopeaan lentoon pihalla. Ne leijailevat ulkona tuulen mukaan joko hitaasti pyörien tai raskaina pudoten hankeen. Yritän keskittyä hiutale kerrallaan, mihin ne katoavat. Sitten onkin taas harmaata. Pitkään. Mieleni on usein yhtä harmaa kuin säätila. Pitkän syksyn ja talven harmaus ja pimeys.
Kun aurinko vihdoin paistaa kuvittelen silmät kiinni aurinkoon päin, että olisin ulkona auringossa. Kuvittelen uimarannan äänet ympärilleni, lasten huudot ja aaltojen kuohunnan. Aurinkorasvan tuoksun ja pisaroiden virkistävän tunteen iholla. Kun on harmaata ja ankeaa on helpompi palata makuuasentoon ja sulkea silmät. Väsymys painaa silmäni väkisin kiinni, en vain yksinkertaisesti pysy hereillä. Mikä tahansa aika onkin vuodesta, katson elämää ikkunan takana. Puiden heilumista tuulessa, auringon liikettä pensaissa. Leikkaamatonta ruohoa, keräämättömiä marjoja ja omenoita. Keväällä päärynäpuun loputtomia valkoisia kukkia. Ulkona on niin kaunista. Joskus saan avattua ikkunan ja vain haistelen raitista ilmaa.
Tuijotan samoja seiniä päivästä toiseen pystymättä tekemään mitään muuta. Seuraan auringon tekemiä varjoja seinillä niiden siirtyessä ja tehdessä liikettä kuin elokuvassa. Sattuu niin paljon, että en pysty liikkumaan, liikahtamaankaan välillä. Itkettää, mutta siitäkään ei ole mitään hyötyä. Tulee vielä huonompi olo ja en halua lapseni säikähtävän kotiin tullessaan väsyneen äidin lisäksi surullista äitiä.
Teksti on osa endometrioosia sairastavan Marjon kirjaprojektia.