On valitettava tosiasia, että gynekologiseen terveyteen liittyvät oireet ja sairaudet tunnistetaan terveydenhuollossa huonosti, huolimatta niiden merkittävästä vaikutuksesta hyvinvointiin, työkykyyn ja syntyvyyteen. Diagnoosiviive on PCOS:n kohdalla noin viisi vuotta ja endometrioosin lähes kymmenen vuotta. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmat terveysongelmat ovat yleisiä ja terveydenhuollossa suhteellisen hyvin tunnettuja. Kun aletaan puhua vulvodyniasta, tilanne on vieläkin surullisempi. Perehdyn tässä blogikirjoituksessa tilanteen syihin.
Tieteellisessä kirjallisuudessa vulvodyniasta arvioidaan kärsivän noin 10% naisista. Tästä huolimatta hyvin harva saa virallisen diagnoosin. Tämä on käynyt ilmi omassakin tutkimuksessani, jossa kartoitettiin suomalaisten naisten oireita, ja arvioitiin niiden pohjalta vulvodynian esiintyvyyttä.
Miksi naiset sitten eivät siis saa diagnoosia? Yritin selvittää asiaa kirjallisuuteen perehtymällä, AI-työkaluja hyödyntämällä ja haastattelemalla gynekologian ammattilaisia.
Pohjustan tekstiä esittelemällä lyhyesti ryhmämme tutkimustuloksia. Tutkimusryhmämme Naisten terveystutkimukseen (Women’s Health Study eli lyhennettynä WENDY) osallistui lähes kaksituhatta 32–35-vuotiasta suomalaisnaista. Tutkimuksessa kartoitettiin vulvan kipuoireita kysymällä ”Onko sinulla jotain alla lueteltuja oireita pitkäaikaisesti ulkosynnyttimien ja emättimen alueella?”. Vaihtoehtoja olivat mm. kutina, arkuus, ärsytys, kirvely, haavaumat, poltteleva kipu, yhdyntäkipu, kuivuuden tai hankauksen tunne yhdynnässä, kivut esim. tamponia asetettaessa tai muu kosketuskipu. Yli puolet naisista (57%) ilmoittivat kärsivänsä pitkäaikaisesti ainakin yhdestä kipuoireesta. Yleisimpiä naisten ilmoittamia oireita olivat kutina (16,5%), kuivuus tai hankaus yhdynnän aikana (13,9%), ärsytys (11,3%), yhdyntäkipu (9,0%) ja kipu kosketuksen yhteydessä (esim. istuessa/housujen hangatessa/pyöräillessä) (6,3%). Vähintään kolme yhtäaikaista oiretta ilmoitti 11,5% naisista. Tästä huolimatta, kysyttäessä lääkärin tekemistä diagnooseista, vain 1,0% naisista ilmoitti, että heillä on vulvodyniadiagnoosi. Tulosten pohjalta voinee siis todeta, että vulvodynia on Suomessa erittäin alidiagnosoitu sairaus.
Yhdysvaltalaistutkimuksissa on havaittu, että naiset käyvät keskimäärin 15 tutkimuskäynnillä ja odottavat kolme vuotta oireiden alusta ennen diagnoosin saamista. Tämä on pitkä aika elää kipujen kanssa. Tutkimuskirjallisuus esittää syiksi alidiagnosointiin mm. yhtenäisten diagnoosikriteerien puutetta, sitä ettei vulvodyniaa aiheuttavia tekijöitä tunneta kunnolla, laukaisevien tekijöiden vaihtelua potilaiden välillä, terveydenhuollon ammattilaisten osaamattomuutta ja sosiaalisia tekijöitä. Nämä samat syyt esiintyvät lähes poikkeuksetta myös puhuttaessa PCOS:stä tai endometrioosista, joten voitaneen todeta, että joko gynekologiset ongelmat ovat poikkeuksellisen hankalia sairauksia tai, kuten itse ajattelen, yhteiskunta luokittelee gynekologiset ongelmat vain marginaalisiksi ”naistenvaivoiksi”, eikä siksi panosta niiden tutkimiseen ja hoitoon.
Vasta viime vuosina on alettu kiinnittää laajempaa huomiota siihen, miten suuri gynekologisten oireiden ja sairauksien vaikutus on elämänlaatuun ja esimerkiksi työkykyyn. Jatkuvat oireet aiheuttavat epätietoisuutta, ahdistusta ja masennusta. Kipuoireet haittaavat jokapäiväistä elämää, parisuhteita, työhyvinvointia ja hankaloittavat terveellisten elämäntapojen ylläpitoa. Valitettavasti tilanne on yhä liian usein se, että kun lopulta uskaltautuu lääkäriin, saa usein käteensä hiivalääkitysreseptin ja masennusdiagnoosin. Vaikka yleislääkärien pitäisi koulutuksensa pohjalta osata hoitaa gynekologisia vaivoja, saa laaja oirekuvasto heidät usein hämmentymään. Erikoislääkärille on vaikeaa saada lähetettä perusterveydenhuollosta ja vaikka tämä onnistuisikin, gynekologiltakin puuttuu usein osaaminen vulvodynia-asioissa, esimerkiksi natiivifluor-tutkimuksen suorittamisessa. Suomessa myös alueelliset erot hoitoon pääsyssä ovat suuret.
Asiat ovat onneksi vulvodyniankin osalta menneet parempaan suuntaan. Hoitomuotoja on tarjolla enemmän, eikä potilas enää niin usein saa hysteerisen ylikireän naisen leimaa. Tehtävää on kuitenkin edelleen. Tietoisuutta on lisättävä. Stigmaa gynekologisten ongelmien osalta on vähennettävä. Mitä useampi gynekologisista vaivoista kärsivä puhuu ääneen oireistaan ja niiden merkittävästä vaikutuksesta elämään, sitä useampi ihminen ympärillä havahtuu. Myös meidän tutkijoiden on tuotava esiin tutkimustemme tuloksia ja valistettava väestöä, terveydenhuollon ammattilaisia ja päättäjiä, jotta gynekologisten oireiden ja sairauksien tunnistaminen ja hoito saadaan tarpeeksi korkealle tasolle.
Riikka K. Arffman, dosentti, Oulun yliopisto
Tutkija ja pitkän linjan vulvodyniakokemusasiantuntija