Vaginismi ei parane rentoutumalla – kaksi kokemustarinaa emätinkouristuksen kanssa elämisestä

Vaginismi eli emätinkouristus tarkoittaa tilaa, jossa emättimen alaosaa ympäröivät lantionpohjanlihakset kouristuvat, kun emättimeen työnnetään esimerkiksi sormi, penis tai tamponi. Joissain tilanteissa jo pelkästään ennakoiva ajatus voi aiheuttaa lihasten kouristumisen.

Emätinkouristus voi aiheuttaa yhdyntäkipuja ja joissain tilanteissa yhdyntä ei onnistu lainkaan. Emätinkouristuksen taustalla voi olla monia eri syitä ja se voi esiintyä yksinään tai jonkin toisen sairauden tai oireyhtymän kanssa samanaikaisesti. Esimerkiksi vulvodynia ja endometrioosi voivat aiheuttaa emätinkouristuksen. Myös traumat tai menneisyyden tapahtumat voivat vaikuttaa vaginismin kehittymiseen.

Pyysimme seuraajiamme jakamaan kokemuksiaan vaginismin kanssa elämisestä ja jaamme tämän tekstin yhteydessä niistä kaksi.

Jennin tarina

En osaa varmaksi sanoa, mistä vaginismini on peräisin. Luulisin kuitenkin, että ala- ja yläasteella viisi vuotta kestäneellä koulukiusaamisella on oma osuutensa. Ensimmäinen asiaan liittyvä muistoni on, että kuukautisten alkaessa ajatuskin tamponin käyttämisestä tuntui mahdottomalta.

Aloin seurustella ensimmäisen kerran 26-vuotiaana. Tätä edeltävältä ajalta minulla ei ole seksi- tai gynekologikokemuksia, joten vaginismistakaan ei ollut vielä tietoa. En kuitenkaan edelleenkään käyttänyt tamponeita, ja muutenkin ajatus yhtään minkään asian viemisestä emättimeen tuntui pelottavalta. Ensimmäinen yhdyntäyritys poikaystäväni kanssa raukesi valtaisaan jännittämiseeni. Kun kokeilimme seuraavan kerran, kipu oli hyvin voimakas, vaikka penis tulikin sisään vain hieman. Yhdyntäyritykset jäivät, ja minä yritin selvittää, mistä voisi olla kysymys.

Luulin pelkääväni nimenomaan ensimmäistä yhdyntäkertaa ja uskoin sen olevan kaikilla yhtä lailla kivulias, itse en vain kyennyt rentoutumaan ja kestämään kipua. Joitakin kertoja netissä etsiskeltyäni löysin kuitenkin maininnan vaginismista. Kuvatut oireet sopivat minuun täydellisesti. Löysin myös tiedon, että häiriö on seksuaalisista ongelmatiloista helpoimpia hoitaa ja että lähes kaikki paranevat siitä. Ongelmana vain oli, ettei missään mainittu, miten tämä tapahtuisi. Samanaikaisesti kärsin psyykkisistä ongelmista, joten usein minulla ei ollut edes voimia selvittää asiaa sen enempää.

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten vahvistui ajatus halusta saada omia lapsia. Tällöin myös yhdyntäkyvyttömyyteni tuli enemmän ajankohtaiseksi. Häpesin tilaani ja mietin, olenko nainen ollenkaan. Minulla ei edelleenkään ollut asiasta juuri tietoa. Onneksi kuitenkin löysin facebookista englanninkielisen vertaistukiryhmän nimeltä Vaginismus Support Group.

Vertaistukiryhmän löytäminen auttoi erityisesti häpeän vähentämisessä: ensimmäistä kertaa löysin muitakin, jotka kärsivät samasta ongelmasta.

Ryhmän kautta sain myös tietää monista, jotka ovat parantuneet vaginismista. Kaksi vuotta sitten jätin myös e-pillerit pois – tosin enpä niitä ollut ehkäisyyn missään vaiheessa lopulta tarvinnutkaan. Lapsi olisi tervetullut, kunhan yhdyntä onnistuisi.

Minulla ei ollut oikein selvää kuvaa edes siitä, missä emättimeni aukko olisi. Kokeillessani se tuntui olevan aivan kiinni. Jossain vaiheessa sain kuitenkin sormea hieman sisään. Muutamaa sisätutkimusta minulle oli yritetty, mutta eivät ne onnistuneet ollenkaan, jännitin lihaksia niin paljon. Onneksi lääkärit eivät väkisin yrittäneetkään, eikä niistä kerroista jäänyt mitenkään huonoja kokemuksia.

Sain yleislääkäriltä lähetteen yliopistollisen sairaalan vulvapoliklinikalle. Mitään erityistä käynnillä ei tehty (paitsi yritettiin taas sisätutkimusta), mutta se oli hyvin toivoa antava. Sain lähetteen lantionpohjaan erikoistuneelle fysioterapeutille ja reseptin muutamaan voiteeseen, joista ei kuitenkaan lopulta ollut erityistä apua, vaan ne olisivat sopineet varmaan paremmin vulvodyniapotilaille. Vulvodyniana tilaani joissain yhteyksissä pidettiinkin, vaikka minulla ei siihen liittyviä kipuja ole ollutkaan. Erityisesti toivoa antoi lääkärin lausahdus, että vuoden kuluttua asiat ovat varmasti jo paremmin.

Meni joitakin kuukausia, että sain ajan fysioterapeutille. Tätä ennen kävin vielä seksuaalineuvojalla, jolta sain dilataatiopuikot, joita käytetään emättimen laajennukseen. Korona-aika koitui tässä suhteessa minulle avuksi, sillä sain juurrutettua päiviin jokailtaiset (myöhemmin joka toinen) harjoittelut dilaattoreilla. Fysioterapian korona katkaisi muutaman kerran jälkeen.

Minulla oli kova motivaatio harjoitella. Se oli välillä hyvin turhauttavaa ja kivuliastakin, mutta edistyin. Noin puoli vuotta harjoittelun aloittamisesta onnistuimme ensimmäistä kertaa yhdynnässä. Siitä reilun kuukauden päästä tulin raskaaksi, ja nyt odotan esikoistamme. Raskaus on vasta alussa, mutta olen hyvin onnellinen. En todellakaan olisi uskonut etenemisen voivan olla lopulta näin nopeaa.

Mitä Jenni kokee, että muiden olisi tärkeää tietää vaginismista:

  • Vaginismi vaatii oikeanlaista hoitoa, pelkkä ”rentoutuminen” tuskin riittää. Näin oman kokemukseni mukaan, en usko, että missään vaiheessa olisin pystynyt yhdyntään ilman dilaattoriharjoittelua, lihasjännityksen lievittäminen ja emättimen laajentaminen vei aikaa ja työtä.
  • Myös seksiin liittyvät pelot on tärkeää käsitellä. Itselläni tämä kävi psykoterapiassa, jota onnekkaasti sain muista syistä.
  • Täydellinen paraneminen on mahdollista, se vain vaatii työtä. Itselläni yhdynnän aloittaminen sattuu vielä hieman, mutta ei mitenkään ylivoimaisesti.
  • Vaginismi ei ole sama asia kuin vulvodynia. Kipua ei ainakaan itselläni ollut muuten kuin penetraatioyrityksissä.

Anonyymi tarina

Vaginismi ei sinänsä oireile juuri mitenkään muuten kuin nimensä mukaisesti; emättimen kouristuksena. Kouristus tulee, jos emättimeen yrittää työntää jotakin, tai noh, jos sinne yrittää työntää jotakin joku muu kuin minä itse. Eli arjessa näihin ongelmiin törmää lähinnä seksiä harrastaessa ja gynekologilla. Ja sanottakoon heti alkuun se, että mulla emätinkouristukseen liittyy kipu. Eli kun jotain työnnetään vaginaan, ensimmäinen fiilis on kipu (limakalvot reagoi, en tiedä miten kävisi, jos olisi kunnon pintapuudute koko vulvassa, pelkkä liukuvoide tms. ei riitä) ja sen jälkeen välittömästi kramppi. Eli itse kun tiedän mihin kohtiin koskee, osaan ne välttää. Minulla on myös epäilty vulvodyniaa, mutta oireet eivät oikein täysin täsmää.

Milloin oireeni sitten alkoivat ja mistä luulen niiden johtuvan? Hakeuduin kotipaikkakunnallani ehkäisyneuvolaan lukioikäisenä 2000-luvun alussa, sillä kuukautiset olivat niin kipeät ettei koulun terveydenhoitaja tai lääkäri osannut enää suositella muuta kuin ehkäisypillereitä. Ehkäisyneuvolan lääkäri oli melkein eläkeikäinen nainen, aika rempseä, mutta myös rautainen ammattilainen. Hän tutki minut eikä löytänyt mitään hälyttävää, mutta ei myöskään mitään oireitani selittävää ja hän kirjoitti reseptin ehkäisypillereihin. Ensimmäisen pilleriliuskan myötä endometrioosini kuitenkin aktivoitui täydellä teholla ja luulin oikeasti kuolevani niihin menkkoihin. Hakeuduin takaisin ehkäisyneuvolaan, jossa minut tutkittiin uudestaan se, mitä kivulta voitiin ja lääkäri neuvoi varaamaan ajan lähimmän kaupungin gynekologille.

Tässä kohtaa asiat lähtivät kuitenkin menemään pieleen.

Minut vastaanottanut gynekologi oli vanha, hapan mies, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka kohdata peloissaan oleva lukiolainen. Hänkään ei löytänyt mitään ja teki lähetteen keskussairaalaan. Siellä minut vastaanotti taas vanha, työhönsä kyllästynyt mies, joka heitti puoliasiattoman kommentin neitsyydestäni sekä suoritti kovakouraisen ultrauksen suolen kautta. Päädyin sairaalajaksolle kipujen takia, jonka aikana tehtiin lisää sisätutkimuksia ja ultrausta ties kenen toimesta. Lopulta laparoskopian jälkeen sain endometrioosidiagnoosin. Ja sitten oltiin siinä pisteessä, että leikkauksen jälkitarkastuksessa en suostunut enää sisätutkimukseen ollenkaan, koska lääkäri ei pystynyt perustelemaan sen tarvetta minulle mitenkään.

Tämä kaikki tapahtui muutaman kuukauden sisällä, ja jossakin vaiheessa tuota prosessia emätinkouristus tuli mukaan kuvioon. Itse olen tällä hetkellä hyvin selvillä siitä, että kouristuksen synty voidaan jäljittää noihin kovakouraisiin, potilasta kuuntelemattomiin lääkäreihin, joiden tapa tehdä tutkimuksia oli jotakin sellaista, että jos kohtaisin sen nyt, tekisin potilasasiamiehelle huomautuksen. Silloin en kuitenkaan sellaisesta tiennyt mitään, eikä mulla olisi ollut osaamistakaan, saati voimavaroja.

Vaginismi on sillä tavoin inhottava kaveri, että vaikka diagnoosi jossakin papereissa aina silloin tällöin on vilahtanut, eivät kaikki lääkärit tunnu ottavan sitä tosissaan. Näin ollen varsinaisen avun saaminen on ollut vuosien varrella todella hankalaa. Hain aikoinaan apua tähän kun asuin opintojen takia pienemmässä kaupungissa ja siellä kohtasin keskussairaalassa fysioterapeutin, joka nosti kädet ilmaan ja arveli, että ’ehkä pääkaupunkiseudulla voisi olla jotain osaamista’. Kokemukseni ovat olleet tämänkaltaisia, joten ne todellakaan eivät ole rohkaisseet avun hakemiseen. Samoin vihjailut siitä, että emätinkouristuksen synty yleisesti ottaen liittyy esim. raiskaukseen tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön, on omalla kohdallani aiheuttanut aikoinaan hämmennystä ja häpeää, koska kohdallani kyse ei ole ollut mistään sen kaltaisesta.

En siis voi sanoa saaneeni apua, vaikka toki olen saanut esim. erilaisia dilaattoreita, ja olen itsekin opetellut erilaisia rentoutustekniikoita. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin tarvinnut psykologista apua sekä endometrioosin että kaikkien tutkimusten kanssa. Olen kuitenkin ikäpolvea, jolle kaikki seksiin ja sukupuoliin liittyvät jutut opetettiin koulussa ihan liian myöhään ja liian epämääräisesti eikä internettiä ollut vielä kattavaksi tiedonhakuvälineeksi ja kirjoissakin kaikesta kerrottiin hyvin yksipuolisesti.

Nyt minulla on ollut sama gynekologi jo muutaman vuoden ja hän on todella empaattinen tyyppi. Muutaman kerran ultraus on onnistunut emättimen kautta ja taisi hän saada papa-näytteenkin joskus otettua. Eli kyllä tämän kanssa voi elää, mutta välillä ajattelen itseäni silloin 18 vuotta sitten ja toivon, että ois ollu se tieto mitä on nyt. Olisin vaatinut ihan erilaista kohtelua tai jonkun mukaan sinne tai jotain.

Ehkä se, mitä vaginismista pitäis tietää on, että se on tosiaan olemassa. Ja sitäkään ei pitäisi hävetä. Se ei oo itseaiheutettua, ja se ei mene ohi sillä että ’sun pitää vaan rentoutuu’.

Lopuksi

Jo näistä kahdesta kokemustarinasta voi nähdä, miten eri tavoin vaginismi voi ilmetä ja miten erilaisia syitä sen taustalla voi olla. Myös kokemukset hoidosta vaihtelevat laajasti. Tulemme julkaisemaan vielä toisen tekstin, jossa käsitellään tarkemmin vaginismin hoitoa.

Haluan kiittää vielä erityisesti molempia tarinansa meidän kanssamme jakaneita!

 

Lähteet:

https://www.seksuaaliterveysklinikka.fi/naisten_seksuaalihairiot/seksuaaliset_kipuhairiot/vaginismi

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00368

 

Kirjoittaja: Anna Kivimäki

vaginismi_kuva
Kategoriat:
Scroll to Top